keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Tositoimissa

Ei me ihan toimettomina olla oltu. Mutta ei se silti tulosta tarkoita. Harjoitellaan. Jos vaikka yhden näpsyn sais, missä olis kaikki kohdallaan. Tai edes ilmeet. Tai jotain.


Kuukausi aikaa. Jaksaa, jaksaa. Hiki kyllä hommassa tulee.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Sillä aikaa kun

Henkilökunta on aika vähän ollut viime aikoina paikalla valoisaan aikaan, joten ei ole kuvia eikä oikein muutakaan kerrottavaa poikien elämästä tänne blogiin. Jotain on kuitenkin tullut napattua kännyllä tuonne henkilökunnan omaan Instaan (ei julkinen), joilla voi nyt ehkä vähän nostaa jotain valkoista lippua, että kyllä me hengissä täällä ollaan vaikka hiljaista pitääkin.

Pojat toivovat maailmaan rauhaa ja rakkautta.



Paitsi rauha on suhteellinen käsitys ja kotona saa riehua. Tämä oli näky eräs päivä kun henkilökunta tuli kotiin. Ei kyllä tullut ihan yllärinä, koska avainta lukossa kääntäessä kuului sisältä kovaa ryskettä. Joko siellä oli juuri ralli meneillään tai sitten Eppu heräsi päikkäreiltä Pesäpuun katolta ja pomppasi hieman kovalla vauhdilla alas. Ainakin häntä oli epäkunnossa, kun henkilökunta pääsi sisään asti.


Taas oli laatikkopäiväkin. Parasta oli kun ruuat oli purettu kaappeihin ja sai myllätä laatikkopinossa ja riehua kaverin kanssa. Saksalaiset osaa toimittaa parhaat pelivälineet leikkeihin.


Jos vaikka joku päivä taas joskus olisi valoakin... enää noin kuukausi ja alkaa päivä pitenemään. Muka. Lunta ei henkilökunta toivo (yäk), mutta toisihan se toki valoa.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Tankotanssia Messukeskuksessa

Ihan ensimmäiseksi:

MUKAVAA ISÄNPÄIVÄÄ poikien isille Simballe ja Indylle sekä yhteiselle Manu-papalle! Hienot pojat olette tuottaneet maailmaan!

* * *

Sitten eiliseen henkilökunnan visiittiin Helsingin Messukeskukseen, jossa muiden messujen ohessa vietettiin Lemmikkimessuja ja siellä CFA:n kissanäyttelyä.

Yleisimmin kissanäyttelyt Suomessa ovat kansainvälisen FIFén alaisen Kissaliiton järjestämiä ja niissä näyttelyjen kulku on hieman erilainen. Niissä käydään päivän aikana yhdellä tuomarilla ja jos hyvin käy, lopuksi vielä paneelissa useamman tuomarin arvosteltavana kisaamassa BIS- eli Best in Show -tittelistä. CFA-näyttelyt ovat kuitenkin kulultaan hieman erilaisia, niissä käydään päivän aikana useammassa ringissä eli tuomarilla eikä yhteistä loppukilpailua ole. Tämä näyttely oli kuuden ringin, eli molempina päivinä kissat kiersivät kolmen tuomarin arvosteluissa.

Henkilökunta meni moikkaamaan tuttua Ausaren kissalan Chandani-neitiä, mutta olipa siellä muutama muukin maukulainen. Chandani oli kovin tuhatjalkaisella päällä ja tuomarilla oli tekemistä pienen vipeltäjän kanssa, kun neiti esitti tankotanssia.


CFA-näyttelyissä siis omistaja ei itse esittele kissaansa, vaan kissat viedään vuorollaan kehässä oleviin häkkeihin, joista tuomari ne nostaa pöydälle arvosteltavaksi. Chandani katsoo huolestuneesti omaa henkilökuntaansa, että kuka tämä mamma on joka minua kopeloi?


Sijoitus kehässä ilmaistaan erivärisillä lipukkeilla, tässä Chandani on saanut ykkössijoituksen lippusen ja rämppää sitä joutessaan noutoa odotellessa.


Mukana oli myös pronssitäplikäs komea kolli Rami, joka on blogissakin esiintyneiden Sokerin pentujen isä. Myös Ramilla oli pientä tuhatjalkaisuutta ilmassa, joten tuomari ei hirveästi pojasta käsiään irrottanut, vaikka hyvin nätisti poika noin muuten käyttäytyikin. Kyllä poskista kollin tunnistaa.



Mukana oli myös toinen pikkuneiti, Chandanin kanssa saman ikäinen (8 kk) Teye, joka on myös blogimau, Kissat kertovat -blogista. Teye on edellä esiintyneen Ramin kasvattajan pentuja.

Teye on näyttelyissä aloittelija, jota jännitti ihan tosi kovasti, ja ihan kaikissa kehissä ei arvosteluun uskaltautunutkaan. Tämä tuomari kuitenkin lempeän varmasti rapsutellen sai Teyen pysymään pöydällä vaikka kovasti pelottikin.



Nämä messujen yhteydessä olevat kissanäyttelyt eivät juurikaan tuo kissoista niiden parhaita puolia esiin, sillä hälinä ja meteli ovat valtavat. Samassa hallissa olivat niin koirat, kissat, jyrsijät kuin linnutkin ja lisäksi paikalla kiersi paljon yleisöä ja erityisesti pienet lapset aina aiheuttavat myös lisäjännitettä. Eläinten äänten lisäksi salissa kaikuvat myös kuulutukset lisäävät meteliä.

Ennen saapumistani oli sattunut ikävä tapaus, kun Ramin veli Baket oli pelästynyt papukaijan rääkäisyä tuomarin nostaessa sitä häkkiin ja ponkaissut karkuun tuomarin käsistä. Tässä yhteydessä tuomari sai haavat käteensä ja joutui lähtemään lääkäriin paikattavaksi sekä antibioottia hakemaan. Kehään tuli siis pieni tauko. Samassa yhteydessä Baket pääsi karkuun ja pakeni ympäri hallia, josta se kuitenkin sitten saatiin kiinni seikkailujen jälkeen. Pojan näyttely loppui ymmärrettävästi siihen, sen verran traumaattinen kokemus oli ja se olikin häkissään silminnähden järkyttynyt edelleenkin vielä iltapäivällä.

Sivukorvalla kuulin sanottavan "kun maut on niin hankalia" ja haluan tästä muutaman sanasen kirjoittaa tänne blogiin. Olen nimittäin tämän saman kuullut ennenkin. Joissain mielikuvissa kiertää asenne, että egyptinmaut ovat hankalia näyttelykissoja, eikä tällaiset insidentit niitä hälvennä, vaikka pelästyneitä "poksahtamisia" olen nähnyt näyttelyitä kiertäessäni vaikka kuinka monelta rodulta.

On totta, että mau ei ole näyttelykissana sieltä helpoimmasta päästä. Ne ovat aktiivisia, nopeita liikkeissään ja yleensä hyvinkin lihaksikkaita, eli voimaa löytyy. Niillä on voimakkaat aistit, eli monet ovat herkkiä erityisesti haistamaan mutta myös reagoimaan ääniin. Niissä on jäljellä alkuperäisrodun luonnetta. Leikkaamattomat, erityisesti tytöt, saattavat olla kipakoitakin ja kaikille näyttelyt eivät sovikaan. Mutta eivät ne mitään poikkeuksellisen hankalia ole missään nimessä. Meillä on erittäin leppoisaa näyttelyväkeä mau-piireissäkin, lähtien ihan omasta maha pystyssä köllöttävästä Epusta ja kaikki tuomarit kumoon puskevasta veljestään Emistä lähtien. Emin tytär Thiti on myös näyttelyhurmuri.

Tottakai jos verrataan joihinkin näyttelyissä yleisiin rotuihin, esimerkiksi persialaisiin, kyllä, maut ovat varmasti hankalia. Mutta kyse on yleisistä rotuominaisuuksista, yleensä aktiivisuustaso on kääntäen verrannollinen karvanpituuteen. Siinä missä pitkäkarvaiset ovat rauhallisia karvapalloja, mau ottaa kyllä jalat alleen, kaikki tuhat sellaista. Lyhytkarvaiset rodut nyt vaan ovat ylipäätään aktiivisempia ja mau sieltä aktiivisemmasta päästä niitäkin.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Mustapeipposen pesä

Epulla on nimittäin muutamia varsin pinttyneitä tapoja. Useimmat niistä liittyvät ruokailuun. Ne ärsyttävimmät nimenomaan sen nirsoilupuoleen (ei niin ettei se ruokaräjähdystä muistuttava sotkeminenkin hieman joskus ärsyttäisi). 

Herra Peipposella on tapana unilta herättyään tulla henkilökunnan kimppuun kerjäämään ruokaa. Ruokaa kerjätään tuijottamalla, vinkumalla surkeasti sekä sarvikuonotyyppisillä puskuilla. Erityisen sinnikkäästi. Tämän tavan ärsyttävyys liittyy sekä sinnikkyyteen, että siihen, että Peipponen ei käy edes katsomassa keittiössä, että olisiko sitä ruokaa jo tarjolla. Useimmiten nimittäin on. Ei, suoraan vaan henkilökunnan kimppuun ja kerjäämään.


Joskus henkilökunta sitten tarpeeksi ärsyynnyttyään kantaa herran keittiöön ruokapaikalle. Sitä kutsutaan meillä Ateriakuljetukseksi. Täällä kuljetuksessa ei tosin yleisempään tyyliin kuljeteta aterioita asiakkaiden luokse, vaan asiakas aterialle. Kipot ovat koko tässä asumisemme ajan olleet samassa paikassa, joten jos ei varhaisiän dementia vaivaa, pitäisi herran muistaa missä se ateriapaikka oikein sijaitseekaan. Ihan ilman kuljetusta.


Aina ruoka ei kuitenkaan kelpaa. Siihen joskus auttaa se, että heittää hieman raksuja lattialle alkupalaksi, sen jälkeen jotenkin kummasti ajaudutaan ruokakipolle ja kas, ruokakin uppoaa. Se sama, jonka ääreen on kannettu tai ihan omin jaloin köpötelty katsomaan ja tuhahtamaan sekä kääntymään pois.


Ja vaikka saisi alkupalankin, ei ruoka silti välttämättä kelpaa. Tämä on usein kausittaista. Esimerkiksi tänään on ollut sellainen päivä, että ei kelpaa ei. Ja huom, meillä syödään vuodesta toiseen pääosin samoja ruokia, niitä jotka toisina päivinä maistuvat oikein hyvin ja toisina taas ei uppoa millään. 

Silloin kun ateria ei maistu, se ei maistu. Piste. Vaikka tulee niin nälkä, että tulee oksennus. Ei vaikka kipossa olisi ruokaa. Usein tähän nälkäkuolemaan liittyy myös se, että pyritään nakertamaan jotain kasvia, kun ollaan ihan nääntymässä (vaikka siellä kipossa olisi ruokaa... tai pariakin vaihtoehtoa). Monia viherkasveja ei meillä olekaan, mutta hätätilassa kelpaa vaikka basilika tai kengänpohjassa ulkoa tullut kuivunut lehti. Ja sitten taas ykätään.

Nämä kuvatkin liittyvät asiaan.

Yksi ruokaan liittyvä tapa on tulla kiittämään ruuan jälkeen. Se on samanlaista päällä pökkimistä, vinkunaa ja syliin pyrkimistä kuin kerjääminenkin. Joskus jälkiruuaksi saa sylittelyn, mutta joskus henkilökunnalla on sylissä jotain muuta, vaikkapa tietokone tai Mauno. Silloin ei syliin pääse. Sitkeiden neuvotteluiden tuloksena olemme päätyneet kompromissiin, jossa Eppu asettuu poikittain sohvalla lojuvan henkilökunnan pään vieressä olevan selkänojatyynyn päälle kerälle. Siinä sitten ollaan melkein poski poskea vasten ja aina välillä henkilökunta saa tuntea poskellaan tai olkapäällään myös lämpimän ja pehmeän tassun.

Tai sitten Eppu havahtuu henkilökunnan silittelyihin, kun ei vaan voi vastustaa pehmeää silkkistä turkkia. Ja taas on ärsytykset unohdettu.