Tekstit

Haastaja tortulle

Kuva
Ihan ykskaks yllättäen ilmestyi haastaja runebergintortulle – muistatte varmaankin tuon "nyrkillätapettavan" paholaisen (nyt ei edes puhuta siitä pelottavasta h-asiasta...). Jotain, joka haisi niin pahalle, että veti ihan silmät viiruun ja nokan suipoksi.



Mikä mikä mikä voi olla tuo kamala asia?


En tiedä, mutta tapan!



Ihan lähelle en uskalla tulla, mutta niin paljon huidon kuin tassuista lähtee ja ulottuu.



Tämän shown tarjosi Marianne-jäätelöpuikko ja erityisesti sen piparminttukuorrutus. Jäätelöä ei vahingoitettu kuvauksissa, ennenkuin henkilökunta malttoi syödä sen. Himppasen hankalaa oli kyllä kuvata jäätelö toisessa ja tuhat kiloa painava järkkäri toisessa kädessä kun vielä naurattikin.

Teknisiä haasteita

Kuva
Kyllä me täällä ollaan, vaikkakin hiljaa. Tässä on nimittäin ollut pieniä haasteita blogielämässä. Henkilökunnan kompuutteri sanoi nou yksi kaunis ilta ja siitähän sitten soppa syntyi. Uusi kompuutteri piti tietysti hankkia, mutta siihen piti hankkia myös uusia ohjelmia ja kaikki on ollut vähän hankalaa viimeiset viikot. Ja tulee vielä olemaankin hetken aikaa, luultavasti. Jahka nyt henkilökunta ehtisi viritellä.


Mitään muuta hätää ei olekaan ollut. Lyyra on osoittautunut huolestuttavan innokkaaksi kärpästenmetsästäjäksi, se ei annan periksi ennenkuin kärpänen on napattu ja suussa, ja valitettavasti ei näytä tekevän eroa erilaisten lentävien pörrinkäisten kesken, eli henkilökunta on muutamia amppareita/mehiläisiä autellut pihalle.

Meille tuli myös isompi lentävä vieras parvekeverkosta sisään, henkilökunnan tunnistuksen mukaan satakieli, ja siitähän hässäkkä syntyi. Satanen selvisi kuitenkin henkilökunnan kenkälaatikkopyydystyksen avulla ehjänä ulos, mitään ei hajonnut eikä kukaan kakk…

Mökillä

Kuva
Lyyralla on mökki. Melkein kuin punainen tupa ja perunamaa. Mökissä on myös melkein harjakatto. Mutta vain melkein. Lyyraa vähän huolestuttaa, kun mökki on vain melkein.


Räystäisiin on ihana kihnuttaa itseään.



Joku sammutti valot.


Ei sittenkään. Valoa näkyvissä.


Lyyra ei ole mitenkään erityisen innokas laatikko-kissa. Kyllähän se välillä menee laatikkoon, erityisesti pieneen harmaaseen huopaiseen, mutta ei se mikään sellainen ole, että ihan pakko olisi laatikossa tönöttää. Kivempaa on tämmöiset ylösalaisin olevat, joihin voi puikahtaa alle ja sieltä sitten syöksähdellä vaikkapa ohikulkevan Epun kimppuun. Paljon hauskempaa liikunnalliselle nuorelle neidille, kuin laatikossa pönöttäminen – joka taas on enemmän Epun mieleen.

Melkein vappua

Kuva
Tämän lähemmäksi ei vappukuvia päästy. Että ei sitten sen enempää toivotella vappuja, edes näin jälkikäteen.

Unisexiä vessatiloihin

Kuva
Nyt kun meillä on molempia sukupuolia vessatiloja käyttämässä, oli tarpeen merkitä, että on varmasti kaikilla tiedossa, että sama tila käy kaikille. Henkilökunta näki joku aika sitten kuvan internetsin syövereissä ja sai vihdoin ryhdyttyä tuumasta toimeen ja askarreltua meillekin opastetarrat.

Lyyra ensin kurkkaili sisään, että onko tämä nyt siis se sama naistenhuone, mikä ennenkin oli vai onko jotain muitakin muutoksia tapahtunut?


Ulostullessa hieman epäilytti miksi paparazzi on paikalla.



Onko niitä enemmänkin vai vain tuo yksi ja ikuinen?


Ja sitten pesutoimenpiteet.


Eppu ei miehekkääseen tapaansa huomannut mitään erikoista, sama luukku mistä on jo viisi vuotta kulkenut, mitäs tässä, sisään vaan.

Lyyran Lankamaailma

Kuva
Klassikko: kissa ja lankakerä. Mutta ei niin turvallinen yhdistelmä kuitenkaan, jos puhutaan perinteisestä villalangasta. Kiinnostava kyllä, kissasta, mutta ei suositeltava. Mutta mitä, jos kissa kuitenkin haluaa osallistua käsitöihin, niinkuin useimmiten tekee.


Tadaa, kerä trikookudetta. Tätä ei purra (ihan heti ainakaan) poikki eikä mene suolistoon.


Henkilökunta otti työn alle käsityön trikookuteesta ja sitä kohtaan osoitettiin normaali määrä huomiota, eli oltiin koko ajan härkkimässä ja kuderulla lähti kulkemaan milloin minnekin. Ei auttanut muuta kuin hakea pikkulikalle oma kerä, onneksi oli kaapissa vapaana muutama muu väri kuin mitä oli työn alla.


Sillä onkin nyt leikitty ahkerasti, vaikka henkilökunnan käsityö tuli jo valmiiksi. Kerää kuljetellaan, haukkaillaan ja tietysti takajalkatömpsytellään.


Väsy lapsen leikkiessä.

Viimeinen matka

Kuva
Tänään annoin Maunon mennä. Annoin pienen solisevan metsäpuron viedä tuhkat matkassaan. Linnut lauloivat ja kohta metsä on täynnä valkovuokkoja. 
Kuten jo Maunon kuoltua kerroinkin, en tiennyt mitä tehdä tuhkalle. Annoin asian olla, välillä se oli enemmän mielessä, välillä vähemmän. Mietin hautaamista, uurnaa, korua, merta. Mikään ei oikein tuntunut hyvältä. Kerrostalon piha, joku paikka metsässä, kippo hyllyssä, meri ≠ kissa (ja minä). Sain myös sydäntä lämmittävän tarjouksen saattaa Mauno takaisin syntymäkotinsä pihaan. Siitä iso kiitos.
Pari viikkoa sitten olisi ollut Maunon kymmenes syntymäpäivä. Siinä kohtaa alkoi tuntua painetta ratkaista asia. Ajatuksista vahvimmalta tuntui metsäinen puro ja sopiva sellainen löytyi aiemmalla metsäretkellä. Näin keväällä purot solisevat vahvimmillaan ja oli hyvä aika päästää irti. Kevään myötä elämä herää, vaikka sydän on edelleen rikki ja kyyneleet herkässä.
Elämä jatkuu ja Mauno kulkee ikuisesti sydämissämme.