Mieleni minun tekevi...
... mutta aivo ei juurikaan ajattele.
Mauno on ollut viimeisen vuorokauden rasittavimmillaan. Teimme eilen sen virheen, että menimme ulos, todella pitkästä aikaa, mutta kun oli niin kiva kuiva keli ja rauhallinen piha (edes naapurin yli-ikäistä skinitonttuakaan ei näkynyt huutelemassa). Kovin pitkään ei oltu, kun pakkasta oli ja Mauno kökötti innoissaan paikoillaan lintuja tuijottamassa täristen sekä kylmästä että innosta.
Sisälletulon jälkeen onkin ollut sitten pelkkää huutoa. Leikit eivät kelpaa, ulos pitäisi päästä. Ruoka ei kelpaa. Ikkunoilla tuijotellaan ulos ja huudetaan. Kuljetaan ja huudetaan. Seistään ovella ja huudetaan. Tiputellaan tavaroita ja huudetaan.
Maunon tohellusta ja leikkisää aktiivisuutta kestän kyllä huumorilla hyvinkin ja suorastaan nautin sen tohellusten katsomisesta, mutta tuo huutaminen on jotain mikä kiristää pinnaa. Se on rasittavaa.
Me ei mennä enää ikinä ulos.
Oi miten suloisen vetoavasti katselee "Enkö sittenkin pääsisi ulos?"
VastaaPoistaVoi ei, toinen on niin rakastunut ulkomaailmaan. :D
VastaaPoistaMeillä tuota huutelua ja tavaroitten tiputtelua aiheuttaa ruoka. Sepolla siis. Joten voin hämärästi kuvitella että kupoliin ottaa. ;)
Meillä ei olla ikinä menty ulos. Tiedät (nyt) miksi :-D
VastaaPoistaTuo alin kuva on hyvä "Miksen pääse ulos?"
VastaaPoistaJospa se riittäisikin että vain katsoisi, että eikö pääsisi ulos. Mutta kun se huutaminen on ihan jatkuvaa... onneksi se nyt tuntui päivän aikana rauhoittuvan kun olin pois. Ei ole enää illalla jaksanut huutaa. Ellei aamulla sitten taas valon myötä aloita.
VastaaPoistaTuttua toimintaa. Meilläkin uloshuuto vain yltyy, kun ulkona on pitkästä aikaa käyty seikkailemassa. Mutta silti henkilökunta meillä aina heltyy ja ulos mennään uudestaan ennemmin tai myöhemmin. Eihän tuollaisten vetoavien katseiden edessä pysty sanomaan: "Ei ikinä enää mennä."
VastaaPoista