Elämä jatkuu

Kaksi viikkoa sitten meidän elämmme heitti häränpyllyä. Sen jälkeen on menty vuoristorataa, niitä alamäkiä ja -kuoppia lähinnä. Arki on jatkunut, mutta erilaisena. Itketty on ja surtu.

Eppu on reagoinut. Ensimmäisen viikon se oli liimana henkilökunnan kyljessä. Kun henkilökunta teki töitä (onneksi on mahdollisuus etätyöhön), Eppu nukkui työpöydällä pesässä – mikä sinänsä on ihan tavallistakin ollut, aina siinä jompikumpi nukkunut on. Kun työpäivä päättyi, liimauduttiin kylkeen ja syliin sohvalle. Ja yöksi.

Muutaman kerran henkilökunta tavoitti Epun hämmennyksen, kun keittiön lattialle heitettyjen raksujen kimppuun ei juossutkaan kaveria. Tai muita vastaavia tilanteita.

Toinen viikko on mennyt huuteluun. Eppu kailottaa kuin kaveriaan huudellen. Erityisesti syömisen jälkeen. Sitä se on harrastanut aiemminkin, mutta nyt määrä ja volyymi on noussut. Kuin tiedottaen, että ruokaa olisi tarjolla. Mutta kukaan ei tule... Liima on hellittänyt ja läheisyyden määrä palautunut normaaliksi. Eli onhan sitä, mutta ei 24/7. Ja hyvä niin, koska henkilökunnalla oli pari pakollista toimistopäivääkin.

Perjantaina Mauno tuli takaisin kotiin.

Maunolle sopivasti - pahvilaatikossa. Kiitos ystävälle kauniista kukista ja toiselle Maunon noudosta, kun henkilökunta ei siihen pystynyt.

Henkilökunta ei ole vielä päättänyt mitä tuhkille tehdään. Kun asuu kerrostalossa, ei pihaan hautaus oikein ole vaihtoehto. Koska pihaa pidemmällä ei ole kuljettu retkillämme, ei ole mitään erityistä "lempipaikkaakaan", mihin haudata tai sirotella. Meri ei tunnu oikealta – henkilökunta on sisämaan ihmisiä, eikä koe merta mitenkään erityisenä. Vielä vähemmän se liittyy Maunoon. Jos johonkin, niin ehkä metsäpuron kuljetettavaksi. Vaihtoehtona on jonkun kauniin (ei niiden katalogiuurnien) suljettavan astian hankkiminen. Mutta kiirettä ei ole, asia ei vanhene ja ratkaisu toivottavasti löytyy joskus itsekseen.

Mutta onhan siinä vuoristoradassa niitä ylämäkiäkin. Heti Maunon kuoleman jälkeen oli henkilökunnalle itsestään selvää, että Eppu ei tule jäämään yksin. Eppu on sosiaalinen kissa, joka tarvitsee sen nukkuma- ja painikaverin. Kaveriajatusta puitiin jo aikaisessakin vaiheessa sopivien ihmisten kanssa.

Kun toinen viikko toi huutelun ja kaverin kaipuun niin voimakkaana, ja sopiva ratkaisu löytyi, ryhdyttiin tuumasta toimeen. Aivan lottovoittona kohdalle osui mahdollisuus ottaa saman tien Epulle kaveri. Kasvattajalla oli 1,5-vuotias tyttönen hieman haeskelemassa mahdollisesti uutta kotia. Ja meillä koti tarjolla.

Kaksi tarvetta kohtasi ja niin eilen meille matkasi Lyyra, Iltavilli Labibah Lyra. 26.7.2016 syntynyt tyttönen, jonka isoisosetiä sekä Mauno että Eppu ovat. Mauno on emon isän isän veli ja Eppu emon emon isän veli. Äiti on hieno Sokeri (http://sokerimau.blogspot.fi/) ja isä Sinuhe, jonka elämää voi seurata Facebookissa nimellä Sinuhe The Egyptian Mau. Erittäin mieleiset vanhemmat siis. Lyyra on vielä leikkaamaton, joten mahdollista, joskaan ei varmaa, on että meille saattaa tulla jossain vaiheessa myös pentuja. Tällä hetkellä Lyyra on hormoni-implantilla eli ei kiimaile.

Lyyran tulo oli vähän pikainen, pikaisempi kuin suunniteltiin, joten mitään hajunvaihtoja ja Feliway-tohotuksia ei ehditty hoitamaan. Kopassa vaan sisään ja Eppua tapaamaan. Tervehdys oli molemminpuolinen nokakkainen suhina. Tässä yksi ensimmäisiä kuvia Lyyrasta meillä:

Tyttö on aikamoinen viikari ja nätti kuin mikä. Tytöksi Lyyra on aika iso, noin neljä kiloa, vaikka se pentumaiselta ja erittäin sirolta vielä näyttääkin. Mau-tytöt ovat kuitenkin selvästi poikia pienempiä, joten kovin paljoa sen tuosta ei olisi odotettavissakaan kasvaa, vaikka massaa yleensä vuosien karttuessa tuleekin.

Meillä on nyt vuorokauden ihmetelty. Ensialku oli kyttäilyä puolin ja toisin, mutta aivan alkukosketuksen jälkeen Eppu ei ole kertaakaan suhissut tai murissut ja kumpikaan ei siinä edes pörhistellyt. Eppu on toiminut vanhemman valtiomiehen tavoin ja osoittanut, että täällä meillä Epyktissä otetaan vieraat kohteliaasti vastaan. Se on jatkanut omia touhujaan normaalisti, käynyt välillä vilkaisemassa, että kaikki on ok ja jatkanut elämäänsä. Lyyra suhistelee ja murisee edelleen kun Eppu tulee lähelle tai katsoo päin, mutta se ei pakene mihinkään, pörhistele tai hyökkäile. Samalla sängyllä he pötköttelevät, mutta hienoinen metrin hajurako pidetään vielä.

Molemmat puhuvat kissaa erittäin selkeästi ja rauhoittelevia silmien siristyksiä on bongattu.

Ja suhinaa...

Lyyran huolestunut mau-ilme on täydellinen.

Tänään Lyyra on jo leikkinyt huiskalla, kiivennyt oma-aloitteisesti (uuden) henkilökunnan syliin, kehrännyt, puskenut, nukahtanut siihen, syönyt, käynyt vessassa, tutkinut paikkoja ja kaikkea muuta tarpeellista.

Kyllä tämä tästä, vaikka vielä vähän suhisuttaa, itkettää ja loilotuttaakin.