Viimeinen matka

Tänään annoin Maunon mennä. Annoin pienen solisevan metsäpuron viedä tuhkat matkassaan. Linnut lauloivat ja kohta metsä on täynnä valkovuokkoja. 

Kuten jo Maunon kuoltua kerroinkin, en tiennyt mitä tehdä tuhkalle. Annoin asian olla, välillä se oli enemmän mielessä, välillä vähemmän. Mietin hautaamista, uurnaa, korua, merta. Mikään ei oikein tuntunut hyvältä. Kerrostalon piha, joku paikka metsässä, kippo hyllyssä, meri ≠ kissa (ja minä). Sain myös sydäntä lämmittävän tarjouksen saattaa Mauno takaisin syntymäkotinsä pihaan. Siitä iso kiitos.

Pari viikkoa sitten olisi ollut Maunon kymmenes syntymäpäivä. Siinä kohtaa alkoi tuntua painetta ratkaista asia. Ajatuksista vahvimmalta tuntui metsäinen puro ja sopiva sellainen löytyi aiemmalla metsäretkellä. Näin keväällä purot solisevat vahvimmillaan ja oli hyvä aika päästää irti. Kevään myötä elämä herää, vaikka sydän on edelleen rikki ja kyyneleet herkässä.

Elämä jatkuu ja Mauno kulkee ikuisesti sydämissämme.