Mustapeipposen pesä

Epulla on nimittäin muutamia varsin pinttyneitä tapoja. Useimmat niistä liittyvät ruokailuun. Ne ärsyttävimmät nimenomaan sen nirsoilupuoleen (ei niin ettei se ruokaräjähdystä muistuttava sotkeminenkin hieman joskus ärsyttäisi). 

Herra Peipposella on tapana unilta herättyään tulla henkilökunnan kimppuun kerjäämään ruokaa. Ruokaa kerjätään tuijottamalla, vinkumalla surkeasti sekä sarvikuonotyyppisillä puskuilla. Erityisen sinnikkäästi. Tämän tavan ärsyttävyys liittyy sekä sinnikkyyteen, että siihen, että Peipponen ei käy edes katsomassa keittiössä, että olisiko sitä ruokaa jo tarjolla. Useimmiten nimittäin on. Ei, suoraan vaan henkilökunnan kimppuun ja kerjäämään.

Joskus henkilökunta sitten tarpeeksi ärsyynnyttyään kantaa herran keittiöön ruokapaikalle. Sitä kutsutaan meillä Ateriakuljetukseksi. Täällä kuljetuksessa ei tosin yleisempään tyyliin kuljeteta aterioita asiakkaiden luokse, vaan asiakas aterialle. Kipot ovat koko tässä asumisemme ajan olleet samassa paikassa, joten jos ei varhaisiän dementia vaivaa, pitäisi herran muistaa missä se ateriapaikka oikein sijaitseekaan. Ihan ilman kuljetusta.

Aina ruoka ei kuitenkaan kelpaa. Siihen joskus auttaa se, että heittää hieman raksuja lattialle alkupalaksi, sen jälkeen jotenkin kummasti ajaudutaan ruokakipolle ja kas, ruokakin uppoaa. Se sama, jonka ääreen on kannettu tai ihan omin jaloin köpötelty katsomaan ja tuhahtamaan sekä kääntymään pois.

Ja vaikka saisi alkupalankin, ei ruoka silti välttämättä kelpaa. Tämä on usein kausittaista. Esimerkiksi tänään on ollut sellainen päivä, että ei kelpaa ei. Ja huom, meillä syödään vuodesta toiseen pääosin samoja ruokia, niitä jotka toisina päivinä maistuvat oikein hyvin ja toisina taas ei uppoa millään. 

Silloin kun ateria ei maistu, se ei maistu. Piste. Vaikka tulee niin nälkä, että tulee oksennus. Ei vaikka kipossa olisi ruokaa. Usein tähän nälkäkuolemaan liittyy myös se, että pyritään nakertamaan jotain kasvia, kun ollaan ihan nääntymässä (vaikka siellä kipossa olisi ruokaa... tai pariakin vaihtoehtoa). Monia viherkasveja ei meillä olekaan, mutta hätätilassa kelpaa vaikka basilika tai kengänpohjassa ulkoa tullut kuivunut lehti. Ja sitten taas ykätään.

Nämä kuvatkin liittyvät asiaan.

Yksi ruokaan liittyvä tapa on tulla kiittämään ruuan jälkeen. Se on samanlaista päällä pökkimistä, vinkunaa ja syliin pyrkimistä kuin kerjääminenkin. Joskus jälkiruuaksi saa sylittelyn, mutta joskus henkilökunnalla on sylissä jotain muuta, vaikkapa tietokone tai Mauno. Silloin ei syliin pääse. Sitkeiden neuvotteluiden tuloksena olemme päätyneet kompromissiin, jossa Eppu asettuu poikittain sohvalla lojuvan henkilökunnan pään vieressä olevan selkänojatyynyn päälle kerälle. Siinä sitten ollaan melkein poski poskea vasten ja aina välillä henkilökunta saa tuntea poskellaan tai olkapäällään myös lämpimän ja pehmeän tassun.

Tai sitten Eppu havahtuu henkilökunnan silittelyihin, kun ei vaan voi vastustaa pehmeää silkkistä turkkia. Ja taas on ärsytykset unohdettu.